 |
 |
 |
MargitMargit Niemelä Nykyinen hevoseni Upi (r. Ultra-Lord, s. 2004) http://ultra04lord.wordpress.com/ tuli minulle ja perheelleni keväällä 2008. Se oli peruskoulutettu, se hallitsi ravin ja nosti laukan. Se suhtautui järkevästi raspaukseen, kengitykseen ja kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Peruspaketti oli siis kunnossa, noin päällisin puolin, mutta opittavaa oli vielä paljon. Amatööri pystyy välttämään virheitä kun rinnalla on järkevä ammattilainen apuna. Olimme miettineet kenen johdolla ryhtyisimme työstämään hevosta eteenpäin määrätietoisemmin. Soile Kokko ilmestyi Jyväskylään kevättalvella 2009. Ensimmäisen valmennuksen menetimme, kun emme huomanneet ajoissa ilmoitusta tallin ilmoitustaululla, mutta sitten seuraavaan valmennukseen varasimme ajan saman tien. Siitä lähtien Upin koulutuksen punaisena lankana on ollut tietoinen ratsastus. Alusta saakka Soile Kokon lähestymistapa ratsastamiseen ja hevosen käsittelyyn on tuntunut mielekkäältä ja johdonmukaiselta. Soilen kyky ottaa huomioon ratsastajan ja hevosen taso on ihailtavaa. Hän myös ymmärtää ratsastajan pelkoja ja epävarmuutta ja hän kykenee auttamaan ratsastajaa upeasti kohti hallintaa. Hänen tapansa puuttua pieniinkin asioihin voi tuntua aluksi tuskalliselta, mutta yleensä hänellä on perustelu asiaan, miksi se pitäisi tehdä juuri näin. Ja ennen kaikkea miten selässä tehdyt liikkeet, ohjastuntuma, asento ja mieli vaikuttavat hevoseen. Oppimisessa on kysymys aina jollakin tavalla muutoksesta. Jos haluaa oppia, on haluttava muutosta. Samalla on itse kyettävä sitoutumaan toimintojen muuttamiseen ja vanhasta poisoppimiseen. Valmentaja ei ole vastuussa muutoksesta eikä valmentaja voi muuttaa mitään, ellei valmennettava halua oppia ja halua muutosta. Tai kuten Hippos-lehden Kyran Kulmassa (2010) kirjoittava kouluratsastaja Kyra Kyrklund kirjoittaa: Ratsastajan pitää oppia että valmentaja ei voi opettaa häntä, mutta hän voi oppia valmentajaltaan. Kyrklund kirjoittaa ihmettelevänsä sitä, että monet ratsastajat tulevat valmennukseen ja maksavat siitä mielellään, mutta oikeastaan he eivät halua muuttaa ratsastuksessaan mitään. Muutos on aina vaikea ja tuntuu helpolta palata vanhaan, vaikka se ei toimikaan riittävän hyvin. Mutta pitää uskaltaa kokeilla, jotta löytää uusia asioita. Sama asia löytyy teoksesta Havahtuminen, jossa Anthony de Mellon (2000, 98) toteaa: Toinen harhaluulo on, että joku toinen, pelastaja, guru tai opettaja voi tehdä tämän teidän puolestanne. Ei edes maailman suurin guru voi ottaa puolestanne yhtä ainutta askelta. Teidän on otettava se itse. Soile Kokko kutsuu klassiseen ratsastukseen perustuvaa lähestymistapaansa tietoiseksi ratsastukseksi. Hän korostaa mielen voimaa hevosen hallinnassa. Keskeinen osa mielen voimaa on keskittyminen täysillä siihen, mitä tehdään. Ratsastaessa mielen hiljaisuus toteutuu, kun ihminen pystyy ratsastaessaan Mieli – tietoisuus - on todella keskeisessä roolissa ratsastuksessa. Esimerkiksi ratsastajan pelot siirtyvät hevoseen, jäykistävät sen ja tekevät ratsastamisesta epävarmaa ja epävakaata. Usein sitten joudutaan ns. pattitilanteeseen ja negatiiviseen kierteeseen. Ongelmat eivät kuitenkaan ratkea hevosta vaihtamalla, vaan kyvyllä tunnistaa ja tunnustaa omassa osaamisessa ja tavassa toimia olevat aukot ja halulla muuttaa omaa toimintaansa. Kuten Klassisen ratsastuksen sivuilla todetaan, että hevonen ei kykene suunnittelemaan asioita tai pohtimaan menneisyyttään tai tulevaisuuttaan, on lähdettävä kehittämään sitä, joka siihen kykenee eli ihmistä. Mielestäni on tärkeä ymmärtää, että aina kun ratsastaa, samalla kouluttaa hevosta tahtoi tai ei. Jokainen ratsastus vahvistaa joko ennen opittua tai opettaa uutta. Siksi, joka kerta ennen kuin nousee hevosen selkään, kannattaa miettiä hetken aikaa, mitä selässä tekee.
Lähteet de Mello, Anthony (2000). Toim. J. F. Stroud, S.J. Havahtuminen. Helsinki: Like. Klassisen ratsastuksen seura ry. http://www.klarary.fi/index_ Kyrklund, Kyra (2010). Kyran kulma. Hippos 63(2), 13. |
